Back

Bolognan prosessin luoma tutkintorakenne on epäonnistunut

Raimo Kantola ehdottaa Suomeen nelivuotisia kanditaatin tutkintoja ja rajattua oikeutta maisteriopintoihin. Kuva: Aalto-yliopisto/Christina Parviainen

Bolognan prosessin luoma tutkintorakenne on epäonnistunut

Raimo Kantola

EU-maat perustivat Euroopan Korkeakoulualueen (EHEA) ja antoivat Bolognan julistuksen vuonna 1999. Tämä johti kolmivaiheiseen korkeakoulututkintojen jatkumoon: kolmivuotinen kandidaatin tutkinto, jota seuraa kaksivuotinen maisteriohjelma ja kolmi- tai nelivuotinen tutkijakoulutus. Tutkintorakenne on nyt ollut käytössä lähes kymmenen vuotta. On aika tarkastella rakenteen toimivuutta ja uudistuksen onnistumista.

Mielestäni uudistus on epäonnistunut kolmella tavalla:

  1. Kanditutkinto ei ole saavuttanut itsenäistä asemaa työmarkkinoilla. Siispä – kuten ennenkin – ensimmäiset kaksi tutkintoa ovat käytännössä monoliittinen kakku, jonka kesto on teoriassa 5 vuotta, mutta todellisuudessa keskimäärin 6–7-vuotta.
  2. Maisteriksi valmistumista hidastaa muun muassa lopputöiden teko elinkeinoelämässä, itse hankitussa työpaikassa.
  3. Ihmiset valmistuvat liian vanhoina maistereiksi – ja etenkin tohtoreiksi. Saatua tohtorin koulutusta ei usein käytetä siihen, mihin se on tarkoitettu, eli innovaatioiden tekemiseen, vaan esimieshommiin ja muuhun paperin pyöritykseen. Kansataloudellisesti tulos on tehoton.
     

Samaan aikaan muu maailma on mennyt eteenpäin. Erityisesti Kiina on panostanut valtavasti yliopistojensa laadun kohottamiseen ja on siinä myös onnistunut.

 
"Kanditutkinto ei ole saavuttanut itsenäistä asemaa työmarkkinoilla."
 

Suomalainen kanditutkinto ei ole saavuttanut itsenäistä asemaa lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin useimmilla aloilla on mahdotonta antaa itsenäiseen asiantuntija- tai luovaan työhön riittävää koulutusta kolmessa vuodessa. Lisäksi valituksi tullut opiskelija saa Suomessa heti oikeuden suorittaa sekä kandidaatin että maisterin tutkinnon.

Useimmissa Aasian ja Pohjois-Amerikan maissa, joiden kanssa Eurooppa kilpailee tietointensiivisestä ja luovasta työstä, ongelma on tunnistettu ja kanditutkinnot ovatkin nelivuotisia.

Nelivuotisen kandidaatin tutkinnon ja suomalaisen maisterin tutkinnon pääero on siinä, että edellisessä on vähemmän tilaa sekalaisiin "täydentäviin" kursseihin, eikä tutkintoon sisälly sivuainetta. Sen sijaan pääaineessa saavutetaan suurin piirtein sama syvyys ja osaamisen taso kuin suomalaisessa maisterin tutkinnossa. Neljä vuotta kestävän ensimmäisen yliopistotutkinnon etu viisivuotiseen maisteritutkintoon nähden on nopeampi valmistuminen ja työuran aloittaminen iässä, jossa menestyksen nälkä on suurin.

 
"Suomalainen maisterin tutkinto on kansainvälisessä vertailussa menettänyt asemiaan."
 

Suomalainen maisterin tutkinto on kansainvälisessä vertailussa menettänyt asemiaan. Suurin osa esimerkiksi tekniikan alan diplomitöistä tehdään teollisuudessa, ja niiden akateeminen taso jättää usein toivomisen varaa – vaikka näillä töillä olisikin teollista merkitystä ja ne auttaisivat opiskelijaa löytämään työpaikan.

Samaan aikaan esimerkiksi Kiinassa on nykyään tavallista, että jo maisterin tutkintoon edellytetään vähintään yhtä diplomityön ohessa syntynyttä kansainvälisen tason julkaisua. Hyvästä kiinalaisesta yliopistosta valmistunut, 4+2-vuotisen tutkinnon suorittanut ja kahdesta kolmeen artikkelia julkaissut maisteri voikin olla osaamiseltaan suomalaisen lisensiaatin tasolla.

Tietenkin Kiinassa vain parhaat kandidaatin tutkinnon suorittaneet voivat päästä maisterikoulutukseen, jossa valitaan heti ohjaava professori ja josta puolet on hyvin tutkimuskeskeistä. Tutkinnon oppimistavoite on kristallinkirkas, kun Suomessa näin ei ole. Ero on merkittävä: kansainvälinen akateeminen julkaisu on mahdollinen vain, jos työssä syntyy jotakin oikeasti uutta.

 
"Meidän pitäisi siirtyä nelivuotiseen kanditutkintoon ja maisteriopintoihin valittaisiin vain puolet tai kolmannes."
 

Mielestäni meidänkin pitäisi siirtyä nelivuotiseen kanditutkintoon ja antaa opinto-oikeus yliopistoon päässeille vain yhteen tutkintoon kerralla. Maisterin tutkintoa opiskelemaan valittaisiin vain puolet tai kolmannes kandidaatin tutkinnon suorittaneista.

Tämä on järkevää vain, jos ensimmäinen tutkinto on nelivuotinen. Lyhyet kolmivuotiset kandidaattiopinnot jättävät valmistuneet limbo-tilaan, koska tutkintoa ei käytännössä arvosteta työmarkkinoilla. Tämä on järkevää myös siksi, että massakoulutuksen oloissa kotimaisten opiskelijoiden kirjo on suuri ja osaamiserot merkittäviä.

Maisterin tutkinto pitäisi joka tapauksessa (sekä 3+2- että 4+2-mallissa) voida suorittaa joko tutkimuslinjalla, jossa tuloksena syntyisi aina kansainvälisen tason julkaisu, tai käytännönläheisenä, jolloin diplomityö tai gradu olisi raportti kuuden kuukauden käytännöllisestä projektista.

Lopputyön hyväksymiskriteerit pitäisi samalla muuttaa niin, että työn kestoa ei koskaan olisi tarpeen venyttää yli odoteajan. Tutkimuslinjalla tutkintoon kuuluisi myös alan kirjallisuutta käsittelevä tutkielma. Käytäntöpainotteisella maisteritutkinnolla voisi olla eri nimi kuin tutkimuslinjan tutkinnolla (esimerkiksi Master of Engineering ja Master of Science).  

 
"Maisterin tutkintoon pitäisi sisältyä joko kansainvälinen julkaisu tai puolen vuoden projektityö."
 

Yllä hahmoteltu muutos maisterikoulutuksessa tarkoittaisi opiskelijoiden integroimista tiiviisti tutkimusryhmiin 12–18 kuukauden ajaksi. Tämä tunnustaisi sen käynnissä olevan kehityskulun, jossa helppo tieto on Internetissä, ja sen jakamisessa luennoimalla – perusosaamisen saavuttamisen jälkeen – on vain vähän lisäarvoa. Siksi yliopistojen jatkuva tarpeellisuus syntyy entistä enemmän tutkimuksen ja tutkimukseen integroidun opetuksen avulla.

Samalla lisensiaatin tutkinto voitaisiin erillisenä lopettaa, eli jatko-opinnoissa tähdättäisiin aina tohtoriksi. Niille, jotka eivät saavuttaisi tohtorin tutkintoa määräajassa, voitaisiin antaa suoritusmerkintä lisensiaatin tutkinnosta. Samoin lisensiaatin arvon voisi myöntää suoraan maisteriohjelman päätteeksi, mikäli työn ohessa syntyisi vähintään kolme kansainvälisen tason julkaisua.

Kandidaateille pitäisi olla tarjolla myös täydentäviä yhden tai kahden lukukauden opintokokonaisuuksia. Historiallinen diplomi-insinöörin arvokin voitaisiin myöntää jatkossa viiden vuoden opintojen päätteeksi, eli kandidaatin tutkinto ja sen päälle kaksi lukukautta täydentäviä, tyypillisesti työn ohessa suoritettuja opintoja.

 
"Tutkinnonuudistuksesta seuraisi tarve muuttaa julkisen sektorin tehtävien pätevyysvaatimuksia."
 

Tällaisesta tutkinnonuudistuksesta seuraisi tarve muuttaa erityisesti julkisen sektorin tehtävien pätevyysvaatimuksia. Useimmissa tehtävissä, joissa nyt vaaditaan maisterin tutkinto, riittäisi kandidaatin arvo. Kyse on tästäkin syystä isosta asiasta.

Näillä muutoksilla voisimme:

  • Saada valmistuneet aloittamaan työt nuorempina, eli jatkaa työuria niiden alusta.
  • Suunnitella nelivuotiset kandiopinnot hyvin rullaaviksi niin, että ne myös tyypillisesti suoritetaan suunnitellussa ajassa.
  • Palauttaa suomalaisen maisterin tutkinnon kansainvälinen kilpailukyky. Samalla voisimme tunnustaa, ettet voi olla "tieteen mestari" (Master of Science) ilman yhtään julkaisua.
  • Kohdistaa yliopistojen koulutusresurssit nykyistä paremmin, ja siten nostaa niiden kansainvälistä kilpailukykyä.

Kuvatut muutokset vaativat lakimuutoksia. Yliopistoissa voisimme pohtia, mitä askeleita voisimme ottaa tähän suuntaan nykyisen lain puitteissa. Tieteellisestä julkaisusta kertova Master of Science by Research -merkintä tutkintotodistuksessa olisi askel oikeaan suuntaan.

Mielestäni Suomessa julkisen talouden ennuste on sellainen, että toimeen pitäisi tarttua heti, muista EHEA-maista välittämättä. Poliitikot, jotka käyttävät aikaansa yliopistojen moittimiseen, voisivat keskittää energiansa ja rakentavan panoksensa saman muutoksen toteuttamiseen Euroopan laajuisena.


Raimo Kantola


Raimo Kantola
Kirjoittaja on tietoverkkotekniikan professori
Aalto yliopiston tietoliikenne- ja
tietoverkkotekniikan laitoksella.


Kolumnit edustavat kirjoittajien henkilökohtaisia näkemyksiä.



comments powered by Disqus