null Ongelmanratkaisija
"Kun tutkimusta
tekee itse, se on iso
osa sielua."
Ongelmanratkaisija

Hanna Vehkamäki on aerosolifysiikan huippututkija, joka on uransa aikana syventynyt ilmakehän hiukkasten muodostumisprosesseihin. Hän osaa luetella vaikka unissaan niiden vaikutukset ilmastonmuutokseen.

Hanna Vehkamäen työhuoneessa, Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella on pienen pyöreän pöydän ympärillä pari tuolia. Niissä on useampi tutkijanalku istunut ja purkanut tuntojaan Hannalle, eikä suotta. Hanna on laskennallisen aerosolifysiikan uranuurtaja, jolla on vuosien kokemus huippututkimuksen tekemisestä, sekä siitä, kuinka hermoja raastavaa tutkimuksen tekeminen voi olla.

Hanna on yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät ilmakehän hiukkasten sielunelämää.

Lukion fysiikan ja matematiikan tunneilla Hanna venytti itseään yli rajojen. Halu ymmärtää ja oppia oli kova. Mitä vaikeampi ongelma, sitä enemmän se kiehtoi. Kielet ja historia kiinnostivat Hannaa, mutta aineet eivät tarjonneet hänen kaipaamiaan haasteita.

"Jos jotain saa ilmaiseksi, se ei tunnu miltään. Mutta jos on hirveästi taistellut ymmärtääkseen jotain, se tuntuu hyvältä."

Matematiikka ja fysiikka tarjosivat kentän täynnä ongelmia, joita Hanna voisi ratkoa. Numerot eivät kuitenkaan tarttuneet ulkoa opeteltuna mieleen, minkä takia kertotaulun opettelu tuotti hankaluuksia.

"Kertotaulua en opi, en osaa vieläkään sitä ulkoa. Minun pitää laskea se, mikä on todella hankalaa, koska en muista välituloksia ulkoa."

Lukion päättötodistuksessa Hannalla oli matematiikasta ja fysiikasta numero 10. Hän ei tiennyt kummasta aineesta hän piti enemmän, saati sitä, millaisia aineet olisivat yliopistossa.

"Onneksi minun ei tarvinnut tietää. Kysyin matematiikan ja fysiikan opettajaltani Pavelta, että matematiikka vai fysiikka. Hän vastasi, että se mistä minä tykkään, se missä olen hyvä, löytyy fysiikan laitokselta."

Harvoin kehuja saanut Hanna kunnioitti fysiikan opettajaansa Pavea. Niinpä hän valitsi fysiikan ja tähtäsi opettajaksi.

Kahvinpakkaamosta aerosolifysiikan tutkijaksi

Hanna ei juuri suunnitellut tulevaa. Hän vain halusi opiskella sitä, mikä sai hänen aivonystyränsä tekemään kovasti töitä. Pääaine vaihtui teoreettiseen fysiikkaan opintojen toisena vuonna, koska kaverit opiskelivat sitä.

"Teoreettinen fysiikka tarjosi mahdollisuuden lunastaa fysiikan alfa-kruunun, sillä se on fysiikan arvostetuinta kenttää."

Neljännen opiskeluvuoden jälkeen Hanna vietti kesän fysiikan laitoksella poikaystävänsä kehotuksesta, eikä palannut kahvinpakkaamoon, jossa hän oli työskennellyt edellisenä kesänä.

"Silloinen poikaystäväni, joka opiskeli itsekin fysiikkaa ja työskenteli yliopistolla, painosti minut hakemaan laitokselta töitä. Se ahdisti, mutta hain tehtävää pitkin hampain."

Hannalle annettiin kesätöissä aiheeksi tutkia, miten ilmassa olevat kaasut muodostavat itsenäisesti hiukkasia. Töissä hän kirjoitti päivät pitkät koodia, eli tietokoneohjelmaa, joka voisi ratkaista tai simuloida ongelman. Vuosi oli 1992, eikä kukaan uskonut, että kaasut voisivat itsenäisesti muodostaa hiukkasia maan ilmakehässä. Kyseessä oli klassinen fysikaalinen ongelma.

"Ei minua vaivannut, ettei ilmiötä oikeasti ollut olemassa. Halusin ymmärtää ilmiön ja pystyä kuvaamaan sen."

Alussa tutkijanalkua itketti melkein joka päivä. Epätoivo ja väsymys saivat Hannan käpertymään työhuoneen nurkkaan ja pyyhkimään kyyneleitä neuletakin hihoihin.

"Tuntui, etten koskaan tulisi oppimaan koodin kirjoittamisesta mitään."

Vaativa työ kuitenkin koukutti. Ongelmanratkaisu palkitsi sitä enemmän, mitä haastavampi ongelma oli. 

"En itkenyt koskaan minkään muun oppiaineen takia koulussa, kuin matematiikan tai fysiikan, koska ne olivat välillä niin vaikeita. "

Mutta kun Hanna saa ongelman ratkaisua, siitä syntyvä tunne peittoaa kaikki itkut. Kesätyössä aloitetusta koodista kehittyi ensin gradu, sitten väitöskirja ja lopulta kokonainen ura aerosolifysiikassa. Opettajan valitsema ala ja poikaystävän kehotuksesta haettu työpaikka määrittivät Hannan tajuamatta hänen tulevaisuutensa.

Uurastuksen tulos

Vuonna 1995 huomattiin, että hiukkasia oikeasti muodostuu kaasuista ilman, että ne kiinnittyvät valmiisiin hiukkasiin. Hannan väitöskirjatutkimuksesta tuli hetkessä ilmastonmuutoksen kannalta hyvin olennainen.

"Se oli tsägää. Tutkimuksen rahoitusnäkymät paranivat paljon, kun ei enää tarvinnut selitellä, ettei tutkimaani ilmiötä tapahtunut."

Epävarmuus omasta pätevyydestä kuormitti silti mieltä.

"Ei minulla ollut hirveästi uskoa omaan erinomaisuuteeni. Kun tutkimusta tekee itse, se on iso osa sielua. Kun se pitää levittää muiden nähtäväksi vikoineen ja puutteineen ja keskeneräisyyksineen, se ei ole helppoa."

Hanna työskenteli lähes ympäripyöreitä päiviä fysiikan laitoksella. Osan ajasta kädet olivat liimautuneet näppäimistölle, osan aikaa assistentin velvollisuudet valvottivat. Hän olisi ajanut itsensä loppuun, ellei kohtalo olisi astunut peliin.

Eräässä kuntopiirissä Hannan polvi petti. Riskinä oli, että Hanna joutuisi lopettamaan elinikäisen harrastuksensa, suunnistamisen. Hän joutui isoon polvileikkaukseen ja kävi intensiivisessä kuntoutuksessa kuutena päivänä viikossa.

"Se todennäköisesti pelasti minut burnoutilta. "

Hanna siirtyi väitöskirjan valmistuttua tutkimustyössä eteenpäin kuin virran mukana. Apurahakausien lähestyessä loppuaan häntä hikoilutti, mutta aina onneksi tärppäsi.

"Vasta kun sain Suomen Akatemialta vanhemman tutkijan viran, iskeytyi naula arkkuun, että tässä minä olen. Tutkija. "

Ilmastonmuutoksen jäljillä

Kun Hanna aloitti kesätyöläisenä Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella, luultiin, että nolla prosenttia maapallolla olevista hiukkasista on muodostunut kaasuista. Nykytiedon mukaan määrä on noin 70–80 prosenttia.

"Ilmassahan on paljon hiukkasia, satoja tai tuhansia sokeripalan kokoisessa ilmakuutiossa. Osa niistä hiukkasista pääsee ilmaan esimerkiksi katupölynä tai nokena. Osa hiukkasista syntyy ilmassa. Silloin ilmaan ei pääsekään hiukkasia, vaan kaasua. Esimerkiksi jos appelsiinia kuorii, ilmaan tulee appelsiinin tuoksua", Hanna kertoo ja kaataa kuumaa vettä teemukiin. "Vesihöyry on sekin kaasu, joka voi muodostaa hiukkasia."

Ilmassa olevilla hiukkasilla on merkittävä rooli ilmaston säätelyssä, mutta sitä ei tunneta kovin hyvin. Hiukkasia tuottavia prosesseja vähennetään koko ajan, koska hiukkaset aiheuttavat esimerkiksi hapanta sadetta ja ovat terveydelle vaarallisia.

"Hiukkasten määrän vähentäminen pienentää hiukkasen viilennysvaikutusta, mutta eihän kukaan halua haitallisia hiukkasia ilmaan vaan sen takia, että ilmasto lämpenisi vähän hitaammin. Ongelma on, että emme ymmärrä hiukkasten kaikkia vaikutuksia." 

Kaikki yksityiskohdat, joita Hannan tutkimusryhmä yrittää ymmärtää, eivät ole edes ilmastonmuutoksen kannalta keskeisiä. Hannalle tärkeintä onkin ratkaista, miten molekyylit kiinnittyvät toisiinsa ja muodostavat hiukkasia. Happamien sateiden vähentäminen ja ilmanlaadun parantaminen ovat hänelle tutkimuksen sivutuotteita.

"Silloin kun sähkö keksittiin, ajateltiin että tämä on hauska lisä sirkustemppuihin, ei sitä pidetty hyödyllisenä. Jos sillä mentaliteetilla olisi lähdetty, että tutkitaan vaan asioita joista on hyötyä, ei meillä olisi sähköä."

Hiukkasten huipulle

Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen yllä roikkuu harmaa pilvimassa. Jos sitä katsoo Hannan silmin, voi jokaisessa sadepisarassa nähdä hiukkasen.

Vuosien saatossa Hannasta on tullut yksi harvoista ihmisistä, jotka oikeasti ymmärtävät termofysiikkaa syvällisesti. Tutkijaa naurattaa ja surettaa samaan aikaan sukupuolen ja fyysisten mittojen vaikutukset uraan.

"Saan arvostusta niiltä ihmisiltä, jotka tuntevat minut. Kansainvälisissä tapahtumissa tällaista puolitoistametristä akkaa on luultu sihteeriksi, eivätkä ihmiset keskimäärin pelkää minua samalla tavalla kuin vakavasti otettavaa professoria."

Hanna ei enää itse kirjoita koodia. Hän johtaa tutkimusryhmää, koordinoi fysiikan laitoksen opetusta, kirjoittaa termofysiikan oppikirjaa ja vetää seminaaria.

"Olen erikoistunut opettamisessa, hallinnoimisessa sekä tieteellisessä osaamisessa sellaiseen lokeroon, että en minä voi sanoa, että olisin maailman huippu, mutta olen siinä viivalla ryhmäni kanssa. Koska teen omalla pienellä alueellani maailman parasta tutkimusta, on vaikea nähdä, että tekisin tulevaisuudessa jotain muuta. Eihän minulla mitenkään paukut riitä tulla ihan jossain muussa asiassa samalle tasolle."

Fysiikan tutkimuksen huipulle on ollut pitkä matka. Teoreettisen fysiikan kruunua ylpeästi kantava Hanna useimmiten vaikenee saavutuksistaan.

"Miesvaltaisella alalla menestyvä nainen on yhä harmillisesti poikkeusyksilö. Sosiaalisissa tilanteissa itsensä kehuminen aiheuttaa oudoksuntaa."  

Hanna näkee omaksi tehtäväkseen mahdollistaa sen, että hänen ympärillään olevat ihmiset saavat tehdä tutkimusta rauhassa. Luottamuksen ja uskon valaminen opiskelijoihin on erityisen tärkeää.

"Minä olisin varmaan ajatellut, että tämä on liian vaikeaa minulle, jos se opettaja ei olisi sanonut, että sinä olet hyvä tässä."

text-by
Eveliina
Salomaa
images-by
Vapa
Media
video-by
Vapa
Media